Mie­le­ni minun teke­vi, aivo­ni ajat­te­le­vi läh­teä­ni lau­la­ma­han, saa’a­ni sane­le­ma­han, suku­virt­tä suol­ta­ma­han, laji­virt­tä lau­la­ma­han. Sanat suus­sa­ni sula­vat, puhe’et putoe­le­vat, kie­lel­le­ni ker­kiä­vät, ham­pa­hil­le­ni hajoovat.

Veli kul­ta, veik­ko­se­ni, kau­nis kas­vin­kump­pa­li­ni! Lähe nyt kans­sa lau­la­ma­han, saa kera sane­le­ma­han yhte­hen yhyt­tyäm­me, kah­ta’al­ta käy­tyäm­me! Har­voin yhte­hen yhym­me, saam­me toi­nen toi­si­him­me näil­lä rau­koil­la rajoil­la, poloi­sil­la Poh­jan mailla.

Lyö­käm­me käsi käte­hen, sor­met sor­mien loma­han, lau­loak­sem­me hyviä, para­hia pan­nak­sem­me, kuul­la noi­en kul­tai­sien, tie­tä mie­li­teh­toi­sien, nuo­ri­sos­sa nouse­vas­sa, kan­sas­sa kasua­vas­sa: noi­ta saa­mia sano­ja, vir­siä virit­tä­miä vyöl­tä van­han Väi­nä­möi­sen, alta ahjon Ilma­ri­sen, pääs­tä kal­van Kau­ko­mie­len, Jou­ka­hai­sen jousen ties­tä, Poh­jan pel­to­jen peril­tä, Kale­va­lan kankahilta.

Niit’ ennen iso­ni lau­loi kir­ves­vart­ta vuol­les­san­sa; nii­tä äiti­ni opet­ti vää­tes­sän­sä värt­ti­nä­tä, minun las­na lat­tial­la ees­sä pol­ven pyö­ries­sä, mai­to­par­ta­na pahais­na, pii­mä­suu­na pik­ka­rais­na. Sam­po ei puut­tu­nut sano­ja eikä Lou­hi luot­te­hia: van­he­ni sanoi­hin sam­po, katoi Lou­hi luot­te­hi­sin, vir­si­hin Vipu­nen kuo­li, Lem­min­käi­nen leikkilöihin.

Viel’ on mui­ta­ki sano­ja, ongel­moi­ta oppi­mia: tie­o­hes­ta tem­po­mia, kaner­vois­ta kat­ko­mia, risu­kois­ta rii­po­mia, vesois­ta vete­le­miä, pääs­tä hei­nän hie­ro­mia, rai­tiol­ta rat­ko­mia, pai­me­nes­sa käyes­sä­ni, las­na kar­jan­lai­tu­mil­la, meti­sil­lä mät­tä­hil­lä, kul­tai­sil­la kun­na­hil­la, mus­tan Muu­ri­kin jäles­sä, Kim­mon kir­ja­van keralla.

Vilu mul­le virt­tä virk­koi, sae saat­te­li runo­ja. Virt­tä tois­ta tuu­let toi­vat, meren aal­to­set ajoi­vat. Lin­nut liit­te­li sano­ja, pui­en lat­vat lausehia.