Lou­hen tyt­tä­ret maailmalla

Koti­lie­den kir­joi­tus­kil­pai­luun 1995 laa­dit­tu,
Mar­ja­tan 50-vuo­tis­päi­vil­lään  Raa­hes­sa esit­tä­mä
ker­to­mus maa­il­mal­le muuttamisesta

„Onko hän val­mis kyn­tä­mään kyi­sen pel­lon? ” oli äiti­ni  kysy­mys minul­le ker­rot­tua­ni van­hem­mil­le­ni sak­sa­lai­ses­ta poi­kays­tä­väs­tä­ni, johon olin tutus­tu­nut lau­an­tai­tans­seis­sa van­hal­la Polil­la Hel­sin­gis­sä.

Van­hem­pie­ni epäi­lyt oli­vat ymmär­ret­tä­viä. Oli­vat­ko rus­keat sil­mät ja tum­ma tuk­ka pan­neet tytön pään sekai­sin? Mitä tuli­si seu­raa­maan – muut­to kau­as pois kotoa? ”Miek­ka kävi sydä­me­ni läpi”, kuvai­li äiti­ni myö­hem­min sen aikai­sia tun­te­muk­si­aan yhdes­sä monis­ta kir­jeis­tään minul­le Sak­saan.

Minä — juu­ri 21 vuot­ta täyt­tä­nyt, Hel­sin­gin OKK’sta kevääl­lä opet­ta­jak­si val­mis­tu­nut – en aja­tel­lut kyis­ten pel­to­jen kyn­tä­mis­tä enkä tun­te­nut miek­kaa sydä­mes­sä­ni — Amo­rin nuo­len kyl­lä­kin. Ulko­nä­köön ja ole­muk­seen koh­dis­tu­nut alkui­has­tus syve­ni oppies­sa­ni lop­pu­ke­sän viik­koi­na parem­min tun­te­maan uuden, vie­ras­maa­lai­sen ystä­vä­ni.

Kih­loi­hin menim­me kah­den vuo­den pääs­tä. Olin päät­tä­nyt läh­teä koko­nai­sek­si vuo­dek­si  Sak­saan tutus­tuak­se­ni  sul­ha­se­ni eli­nym­pä­ris­töön muul­loin­kin kuin lomalla.

Kir­joit­tau­duin Stutt­gar­tin lähel­lä sijait­se­vaan Ludwigs­bur­gin Opet­ta­ja­kor­kea­kou­luun saa­dak­se­ni väli­tön­tä tie­toa sak­sa­lai­ses­ta opet­ta­jan­val­mis­tuk­ses­ta. Suo­mes­sa olin toi­mi­nut jo kak­si vuot­ta opet­ta­ja­na. Pian osoit­tau­tui, ettei  tämän saman alan perus­tei­den  pitem­piai­kai­nen opis­ke­lu ollut mie­le­käs­tä. Vähäi­set sääs­tö­ni oli­vat myös lopul­laan. Pää­tin pyr­kiä opet­ta­maan, teke­mään omaa työ­tä­ni, ansait­se­maan  elä­mi­seen tar­peel­lis­ta rahaa. Ensim­mäi­nen käyn­ti­ni Stutt­gar­tin kult­tuu­ri­mi­nis­te­riös­sä  ei tuot­ta­nut tulos­ta, ei toi­nen eikä kol­mas­kaan.  Ehkä vain pääs­täk­seen minus­ta eroon lupa­si vir­kai­li­ja lähet­tää ano­muk­se­ni  tut­kit­ta­vak­si  Bon­nin ulko­mai­sen kou­lu­tuk­sen kes­kuk­seen. Saman­ai­kai­ses­ti olin jät­tä­nyt tie­to­ni työnvälitystoimistoon.

Ver­rat­tain pian saa­pui  häm­mäs­tyk­sek­se­ni  kut­su Stutt­gar­tin kou­lu­toi­mis­toon. Muis­tan vie­lä hyvin kes­kus­te­lu­ni tiu­kan, mut­ta ystä­väl­li­sen tri Jun­gin  kans­sa , jon­ka kas­vot oli­vat  sota­vam­mo­jen pahoin run­te­le­mat. ”No, kyl­lä­hän tuo sak­san­kie­li näkyy luis­ta­van, mut­ta miten lie  kir­jal­li­sen ilmai­sun ja oikein­kir­joi­tuk­sen lai­ta”, hän tote­si, antoi minul­le kir­joi­tus­vä­li­neet sekä teh­tä­vän ver­ra­ta  suo­ma­lais­ta sekä sak­sa­lais­ta opet­ta­jan­kou­lu­tus­ta toi­siin­sa. Tun­nin kulut­tua  hän pala­si huo­nee­seen, luki aikaan­saan­nok­se­ni läpi. ” Täs­tä puut­tuu pilk­ku”, oli hänen ainoa kom­ment­tin­sa ja sit­ten: ”Tar­vit­sem­me äitiys­lo­mit­ta­jan kevätkaudeksi.”

Pää­siäi­sen jäl­keen aloi­tin tämän toi­sen luo­kan opet­ta­ja­na. Kol­mas­osa neli­kym­men­päi­ses­tä kat­raas­ta oli vie­lä pal­jon kau­kai­sem­mis­ta mais­ta kuin minä itse eikä osan­nut sak­saa kuin muu­ta­man sanan. Puo­let oppi­lais­ta­ni taas puhui niin vah­vaa svaa­bi­lais­ta mur­ret­ta, että ymmär­sin sii­tä alkuun  todel­la vain murto-osan.

Hää­päi­vä hal­ko­pi­nol­la 2009

Sii­nä ohes­sa olin käy­nyt läpi ensim­mäi­sen sopeutumisproses­siin liit­ty­vän masen­nuk­sen.  Sil­loin en vie­lä tun­te­nut tätä ilmiö­tä: kuin tun­ne­liin jou­tu­mis­ta, jon­ka alus­sa on vie­lä valoa, sit­ten kape­nee, pime­nee, hil­je­nee. Tun­teit­te­ni, ystä­vyy­te­ni, rak­kau­te­ni mit­ta­ri näyt­ti mii­nus­ta. Halusin vain kotiin Suo­meen, pois vie­raasta maas­ta, unoh­taa kai­ken, mikä minua siel­lä ahdis­ti: ihmis­mas­sat, lii­ken­ne, asfal­toi­dut pin­nat, jot­ka antoi­vat minul­le tun­teen kuin ei voi­si oma­kaan iho­ni hen­git­tää, svaa­bi­lais­ten sii­vous- ja jär­jes­tyk­sen­pi­toin­to, tule­vien appi­vanhempieni lähei­syy­den tarve..

Kuin­ka pys­tyi­sin — vai­ke­ne­maan tot­tu­nut — puhu­maan täs­tä kaikes­ta sul­ha­sel­le­ni, joka juu­ri oli saa­nut Suo­men sti­pen­di­vuo­den ano­muk­sen­sa val­miik­si? Pur­kauk­se­ni ja pit­kän hil­jai­suu­den jäl­keen hän sanoi: “Minä panen kui­ten­kin ne sti­pen­di­pa­pe­rit vetämään..”

Näis­tä tapah­tu­mis­ta on kulu­nut lähes kol­me­kym­men­tä vuot­ta. Olem­me kyn­tä­neet kyis­tä pel­toa  tämä jo har­maa­hiuk­si­nen mie­he­ni, joka jak­soi uskoa yhtei­seen tule­vai­suu­teem­me — ja minä, suo­ma­lai­nen nai­nen, sopeu­tues­sam­me toi­siim­me ja tois­temme taus­toi­hin. Itse­päi­syy­te­ni ja ylpey­te­ni, myös­kin usein tie­tyn­lai­nen välin­pi­tä­mät­tö­myy­te­ni sekä lähei­sen kanssakäymi­sen arkuu­te­ni uusien suku­lais­te­ni suh­teen ovat mie­hel­le­ni olleet kaik­kein vai­keim­pia kyn­net­tä­viä. Osa­si­ko äiti­ni täl­lais­ta aja­tel­la Lou­hen sano­ja lainatessaan? 

Miten mon­ta ker­taa on miek­ka käy­nyt minun sydä­me­ni läpi, kun en ole pääs­syt Suo­meen, en ilon enkä surun juh­liin, tai sil­loin, kun joku lähei­nen ihmi­nen on minus­ta etäi­syy­den tai oman muut­tu­mi­se­ni takia vie­raan­tu­nut. Kui­ten­kin koen todel­la syväs­ti toteu­tu­neen mei­dät vih­ki­neen papin sanat: “Olkoon syn­ty­pe­rä­si sinul­le rik­kau­dek­si eikä taa­kaksi.” Suo­ma­lai­suus on hyvä käyn­ti­kort­ti, suo­si­tus, etu. Kans­saih­mis­ten kiin­nos­tus syn­ty­pe­rää­ni sekä suo­ma­lai­sia olosuh­teita koh­taan aut­toi­vat minua alkuun pal­jon, myös pää­se­mään sulkeutuneisuudestani.

Suo­ma­lai­sen nai­sen ei tar­vit­se koros­taa tasa­ver­tai­suut­taan mie­hen suh­teen älyk­kyy­des­sään ja suo­ri­tus­ky­vys­sään. Hän toteut­taa sitä — nykyi­ses­tä näkö­kul­mas­ta­ni kat­soen usein las­ten­sa hen­ki­sen hyvin­voin­nin kus­tan­nuk­sel­la. Itsel­le­ni tämä suo­ma­lai­sen kasvuym­päristön välit­tä­mä sel­viö on ulko­mail­la mer­kin­nyt sisäis­tä ryh­tiä, anta­nut sit­keyt­tä pää­mää­rie­ni saa­vut­ta­mi­seen työ­elä­mäs­sä. Minun suku­pol­ve­ni kas­va­tet­tiin isän­maal­le sil­lä hen­ki­sel­lä into­hi­mol­la, mikä oli sodan jäl­keen maa­ta raken­taes­sa vält­tä­mä­tön. Minä puo­les­ta­ni olen tääl­lä säi­lyt­tä­nyt ja raken­ta­nut Suo­mea it­selleni, lap­sil­le­ni ja sak­sa­lai­sel­le mie­hel­le­ni syis­tä, jot­ka poh­jau­tu­vat ainoas­taan voi­mak­kaa­seen sisäi­seen tar­pee­seen eivät­kä ole jär­jel­lä seli­tet­tä­vis­sä. Ehkä voi­ma­kas isän­maal­li­suus on ollut jopa sopeu­tu­mi­se­ni vai­keut­ta­ja! Omien las­tem­me suo­mi-si­­don­nai­suu­den kas­vaes­sa olen itse muut­tu­nut kan­sain­vä­li­sem­mäk­si sal­lien toi­sen iden­ti­teet­ti­ni kas­vun suo­ma­lai­suu­den rinnalle.

Minul­la on kak­si koti­maa­ta, mut­ta vain yksi isän­maa, jon­ka kan­sa­lai­suu­des­ta en voi­si kuvi­tel­la mis­tään syys­tä luo­pu­va­ni. Kie­li­tai­to, sisu sekä mie­he­ni tuki ovat olleet tär­keim­mät apu­ni sopeu­tues­sa­ni uusiin oloi­hin. Ilman näi­tä teki­jöi­tä en oli­si saa­nut Suo­mes­sa suo­ri­tet­tua opet­ta­jan­tut­kin­toa­ni Sak­sas­sa viral­lisesti hyväk­sy­tyk­si enkä myö­hem­min kol­men lap­sen ohel­la jatke­tuksi päte­vöi­ty­mis­tä­ni musiik­ki- ja tans­si­pe­da­go­gik­si. Tähän jäl­kim­mäi­seen minul­la tus­kin oli­si Suo­mes­sa ollut mahdollisuuk­sia sak­sa­lai­sia vas­taa­vien kou­lu­tus­ten puut­tues­sa. Näin olen pääs­syt hyö­dyn­tä­mään luon­tai­sia lah­jo­ja­ni omak­si ilok­se­ni ja tyy­dy­tyk­sek­se­ni sekä ‑näin uskon- sato­jen oppi­lait­te­ni hyväk­si musiik­ki­leik­ki­kou­lus­sa, las­ten­tans­sin sekä luo­van tans­sin ryhmissä.

Kie­li­tai­to­ni mer­kit­si avain­ta sak­sa­lai­seen yhteis­kun­taan. Se seik­ka, että mie­he­ni on ope­tel­lut suo­men­kie­len, on erit­täin tär­keä yhtei­se­lä­mäm­me onnis­tu­mi­sen osa­te­ki­jä. Tätä kaut­ta Suo­mi on hänel­le­kin koti­maa, jon­ne palaam­me aina­kin muu­ta­mak­si kesä­viikoksi hil­jai­sil­le aamu-uin­neil­le, ostos­ret­kil­le soutuveneel­lä, sau­nail­to­jen autuu­teen, tapaa­maan suku­lai­sia ja ystäviä.

Kak­si jo aikui­sis­ta lap­sis­tam­me ovat par­hail­laan (1995) Suo­mes­sa, nuo­rin suo­rit­ta­mas­sa ase­vel­vol­li­suut­taan, van­hin tytär opiske­lunsa puit­teis­sa tutus­tu­mas­sa suo­ma­lai­seen tekstiilisuunnitte­luun. Äitien­päi­väk­si sain hänel­tä kor­tin: “Olen todel­la onnel­li­nen, että olet jak­sa­nut opet­taa meil­le suo­men­kie­len..“
En ole “jak­sa­nut”, vaan olen vain kuun­nel­lut sydän­tä­ni ja koet­ta­nut toi­mia vais­to­je­ni mukaan. Kah­den maan kan­sa­lai­se­na elä­mi­nen on jat­ku­vaa tasa­pai­not­te­lua tun­tei­den kans­sa vaaka­kuppien kal­lis­tel­les­sa sin­ne jou­tu­vien pai­no­jen mukaan. Har­voin val­lit­see tasa­pai­no, mut­ta ehkä se ei ole edes tavoi­teltava olotila.

Nyt lapsen­lap­sia on jo yksi­tois­ta.
Täs­sä kak­si heis­tä on aloit­ta­mas­sa jou­lu­val­mis­te­lu­ja isoi­sän­sä kanssa.

Tur­val­li­nen, rikas lap­suus vaa­ti­mat­to­mis­sa ulkoi­sis­sa puitteis­sa on ollut minul­le voi­man anta­ja­na; sii­tä irtoa­mi­nen välttä­mättömyys omal­le kehitykselleni.

Pel­los­sa on vie­lä­kin kyn­tä­mis­tä, mut­ta näen, että sen kyl­vö alkaa kan­taa satoa.